Hetkiä.

Olin tulossa töistä kotiin, tällä kertaa eri bussilla kuin normaalisti. Auto kiemurteli liian kapeilla kujilla autojen keskellä ja minua hirvitti katsella kuinka läheltä sivupeilejä liipattiin. Nyt ymmärrän miksi täällä autoissa peilit saa taitettua auton kylkiä vasten...Lähestyimme seuraavaa pysäkkiä kun huomasin miehen juoksevan tien sivussa, yrittäen selvästi ehtiä bussiin. Kuski tööttäsi kerran torvella ja pysähtyi tien viereen ottamaan miehen kyytiin, jo ennen varsinaista pysäkkiä. Miehen istuessa penkille näin hänen olevan jo iäkäs harmaine hiuksineen. Ei ikinä tapahtuisi Suomessa, mietin.

Bussin odottaminen pysäkillä on myöskin vähän erilaista täälläpäin. Luulen että jostain netin syövereistä varmaankin löytyisi aikatauluja, mutta en ole vielä jaksanut kaivella niitä esille. Busseja tulee tasaisen epätasaisin väliajoin ja vaikka kolmenkymmenen asteen helteessä polttavan auringon alla ei ole kovin miellyttävää seisoskella odottamassa, niin kyllä se bussi sieltä aina kuitenkin tulee, ennemmin tai myöhemmin.

Mitä enemmän olen tekemisissä ulkomaalaisten (niin kreikkalaisten kuin muidenkin kansallisuuksien) kanssa, sitä epäkohteliaammalta oma suomenkieli tuntuu. Ensimmäinen hämmennystä aiheuttanut asia oli tämä "how are you" ihan ventovierailta asiakkailtakin tai henkilöiltä jotka tapasin ensimmäistä kertaa. Sama juttu puhelinkeskustelujen alussa, aivan sama tunnetko luurin toisessa päässä juttelevan henkilön vai et...Pari kertaa on tehnyt mieli potkia itseä pyrstölle käytöstapojen puutteesta, kun olen selostanut jotain tekstiviestissä mennen suoraan asiaan ja toinen aloittaa vastauksensa "hi how are you" ja vasta sitten kommentoi itse asiaa.
Ja entäs sitten se kuinka sinua puhutellaan ja kuinka sinun tulisi puhutella muita...kyllähän me Suomessakin teititellään (ainakin minä olen yrittänyt töissä) mutta melkeinpä vain vieraampia vanhempia henkilöitä (jos heitäkään) tai arvohenkilöitä. Täällä tuntuu teitittely olevan kovin tärkeää jopa perheen kesken.
Ja sitten minusta on samalla hassua ja tosi ilahduttavaa kun minua puhutellaan kauniisti, esimerkiksi sanalla dear. Vanhemmat herrat saattavat tytötellä ja sanoi joku joskus nukeksikin. Pienen pieniä jokapäiväisiä eleitä jotka tuovat hyvän mielen, kun ei niihin ole tottunut. Tuntuisi ihan hullulta jos Suomessa joku keski-ikäinen miesvirkailija lopettaisi asioinnin sanoihin kiitos kultaseni! Mutta täällä se tuntuu tulevan kaikilta niin luonnostaan.
Ja sitten on vielä tämä omistus sana: μου eli mou eli minun (lausutaan mu). Perheen ja läheisten ystävien kesken ei kutsuta toista vain nimeltä vaan yleensä nimen perään lisätään aina mou. Ja rakastaan voi kutsua joskus pelkästään mou, mikä on minusta myöskin aika hellyyttävää. :) Tämä tapa tuo minusta ihmiset lähemmäksi toisiaan, aivan niin kuin poskisuukottelukin.

Aina silloin tällöin havahdun siihen miten kaukana kotoa minä olen. Se saattaa olla hetki bussissa kun katselen maisemia ympärilläni, maisemia jotka eroavat minulle tutusta niin kovasti. Se saattaa olla hetki tavernassa perheen kesken, kun kukaan ei tilaa omaa annostaan vaan kaikki jaetaan. Tai hetki ruokakaupassa kun iskee ikävä tuttuja tuotteita kohtaan, ei löydy ruisleipää (vatsa kiittää) eikä kermaviiliä, ei kunnon karkkeja eikä edes kunnon leivinpaperia...Tai se saattaa olla hetki kotona netissä surffatessa, kun tekisikin mieli käydä ystävän luona iltateellä tai vanhempien luona viikonloppuvisiitillä.

Mutta onneksi ikävän vastapainoksi on niin paljon kaikkea ihanaa, niin kuin vaikka kesäasunto pienessä merenrantakylässä ja vihannestori talon rappusilla. Ja kun on tarpeeksi kuuma hellepäivä, ei tarvitse potea syyllisyyttä siitä että viettää koko päivän kestävää siestaa neljän seinän sisällä! :)

Ei kuvia tällä kertaa, ehkä ensikerralla.

Pusuja!

-cookie